Onpa taas tiimalasissa hiekkaa vilahtanut sitten viime blogiviritelmäni. Hupsis, saatana. Jotenkin tää arki vaan vie mukanaan: aamulla ennen kukonlaulua ylös, kotiin puoli kolmissa (tai niillä main) - ja sitten erinäinen määrä notkuntaa, ennen kuin nukkumasa vie mukanaan.
Mä jotenkin aiemmassa työelämässäni kuvittelin, että yhdeksäksi töihin pääsy on se absoluuttisesti aikaisin mahdollinen ajankohta - enkä todellakaan koskaan ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi ehdoin tahdoin vääntyä hereille esimerkiksi kuudelta. Yyyh. Tyytyväisenä tuolloin nakotin toimistotuolissani ainakin viiteen-kuuteen saakka, jonka jälkeen iltaa on itse asiassa aika vähän jäljellä. Yhtään millekään.
Valehtelisin, jos väittäisin, että tykkään aikaisista aamuista tätä nykyä yhtään tuon enempää. En todellakaan. Herään (ja torkutan) vastahankaisesti ennen kuutta, enkä edelleenkään voi käsittää, miksi kukaan jonka ei ole pakko vapaaehtoisesti luopuu tyynystään ja peitostaan noihin kellonlyömiin. Viime viikkoina ilonpilkahdusta on sentään ollut se, että ulkona ei ole enää sysipimeää (ainoastaan perkeleen kylmää!), ja pikkulinnutkin on kaivautuneet talvikoloistaan takaisin ihmisten ilmoille. Melkoisia konsertteja saa kyllä aamuisin bussipysäkillä kuunnella.
[Toisaalta, vapaus myös koittaa huomattavasti aiempaa aikaisemmin - mikä on vain ja ainoastaan positiivinen asia. Paitsi neljältä, jolloin mun biologiselle kellolle sattuu aina joku jännittävä romahdus - ja jos vähänkään on soffaa näköpiirissä, niin pienten päikkäreiden kutsua on tuolloin ihan järkyttävän hankala vastustaa. Todella.]
Enihuu, valtakunnassani on radiohiljaisuudesta huolimatta - tai ehkä siitä johtuen - kaikki vallan mainiosti. On uutta tukkaa, ja lusittua virkistyslomaa pk-seudulla**, ja Maailman Hassunkurisinta Kesäduunia, ja tänään löydetty muikea kauppakassipalvelu, joka toimittaa ostokset kotiovelle. Täällä mun Oulusa. Ihan käsittämätöntä. Jotenkin on taas kuu hetken kohdallaan, tai siltä tuntuu.
Saisipa tän päivän ja tän fiiliksen pulloon. En välttämättä edes möisi vastaantuleville, vaan täyttäisin varastoja niinä pilvipäivinä... Joita niitäkin on ihan kylliksi, trust me.
**) Facebookissa jo raportoinkin, että ero oululaisten ja helsinkiläisten välillä konkretisoitui viikonloppuna siihen, että täällä ei kuunaan näe kenenkään ikuna juoksevan bussiin. Toisin kuin tsadissa: katsoitpa mihin tahansa ilmansuuntaan, niin aina on joku kintut suorina ravaamassa minkä tahansa julkisen liikennevälineen perässä. Ja auta armias, jos ratikka on sen kolme minuuttia ilmoitetusta myöhässä: johan sitä kuuluu soittaa liikennelaitoksen pääjohtajalle, Hesarin kaupunkitoimitukseen ja lopuksi pyöritellä kuuluvasti silmiä kaikille kanssaodottajille. Oulusa tullaan Hyvissä Ajoin pysäkille, ja jahka onnikan etuvalot jossain kaukaisuudessa jo kajastavat, niin pysäkille muodostetaan siisti jono. Kyllä näin on.
25. maaliskuuta 2013
21. helmikuuta 2013
O niin kuin Olen hyvä...
...tuntemaan isosti. Nauraa hohottamaan silmät sikkurassa ja itkeä pillittämään, niin kuin huomista ei olisi. Tasatahtia. Liikutun elokuvissa, kotisohvalla, linja-autossa, lentokentillä** - you name it. Ja hihittelen hervottomasti heti seuraavassa hetkessä, yleensä itselleni.
...kuuntelemaan. Ja saanut äidinmaidossa kyvyn ottaa hankaliakin asioita puheeksi. [Muiden elämissä siis, en tietenkään omassani.] Olen mielestäni luotettava, hyvä ystävä - ja olemassa läheisilleni niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Minkä uskon heidän myös tietävän.
...täti. Tämä tosin täysin subjektiivinen mielipide. Mutta muutto kotikonnuille on mahdollistanut sen, että täti näkee murumiehiään useamman kerran viikossa. Viime viikon saldona mainittakoon lättykestit ja leffailtapäivä - mutta yhtä mieluusti nakotan arki-iltana lattiamiehenä duplolaatikon vieressä, tai yritän tajuta jotain fudiskorttien ihmeellisestä maailmasta.*** Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että voisi olla täysin rajaton ja muksujen ehdoilla toimiva Nasse-täti - joka ei siis komenna olemaan kunnolla, kiellä syömästä jääpuikkoja tai ole muuten Aikuinen, joka jatkuvasti puuttuu nakeroiden hömelyyteen. [Toisaalta, en ole ihan varma haluaisinko kuitenkaan edes olla sellainen.. kun kyllähän sitä mini-ihmisilläkin pitää joku roti olla.]
...huolehtimaan ihan yltiöpäisesti, mm. kaikesta. Se on kenties meillä esikoisilla veressä, että koko ajan voi huolehtia jostakin. Joko asiasta, tai ihmisistä. Lähinnä kuitenkin sellaisista asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa. Esimerkkinätaannoinen 30-vuotissyntymäpäiväni jokunen vuosi sitten, jota olin viettämässä New Yorkissa asti. Olin illalla hotellissa nukkumaan mennessäni täysin vakuuttunut siitä, että toiselle siskoistani (tai hänen pojilleen) on sattunut jotain vakavaa, mistä johtuen sisko oli sairaalassa - ja täten unohtanut laittaa synttäriviestin eräälle allekirjoittaneelle. Hyvä, etten bookannut lentolippuja koti-Suomeen samoin tein -- kunnes sitten pääsin takaisin kotiini, ja löysin eteismatolta onnittelukortin.. Hohoo.
...innostamaan ja inspiroimaan ihmisiä. Omalla esimerkilläni, tai vaan oudoilla jutuillani. Tätä teinkin edellisessä elämässäni työkseni, kaiken muun ohella - nykyään ehkä vähän vähemmän. Mutta kun syksyllä 2011 piti muutoksen kynnyksellä miettiä asioita, missä olen hyvä niin silloinen työni oli toinen intohimoistani, ja hyvyyden kohteistani, toisen ollessa...
...ruuanlaitto. Olen kokkaillut enenevissä määrin vasta 25 vuotta - ja nyt uhkaavasti näyttää siltä, että olen saamassa toisesta suuresta intohimostani itselleni myös ammatin. Kuten elämässä yleisemminkin, myös ammattikeittiössä on meikäläisellä edelleen melkoisesti opittavaa. [Ja kuten aiemminkin on tullut todettua, niin melko lailla vartti kärjestä tässä iässä keittiömaailmaan siirryttäessä ollaan jo myöhässä.] Mutta, but. Kohdalleni on osunut (so far) aivan julmetun lahjakkaita kokkeja ja keittiömestareita, jotka ovat tietoaan ja taitoaan kanssani mieluusti jakaneet - ja edelleen vaikuttaa kovasti siltä, että päätös suunnanmuutoksesta on ollut erinomaisen oikea. Että ei tässä vieläihan Top Chef -kamaa olla (todella, ei lähelläkään!!), mutta ihan syötävää kookos-inkivääripossua sitä eilenkin tuli 300 hengelle tehtyä - vaikka talon reseptiikasta olikin lähinnä haittaa.****
...juuri tälläisena. Noin kaksi kertaa kolmesta. Tässä olisi kyllä ihan hurjasti vielä opeteltavaa.
**) Olen onnistunut kehittelemään itselleni varsin miehekkään lähtemisallergian, mikä aiheuttaa punaisia silmiä ja hallitsematonta tyrskintää erinäisissä lähtemisiin ja heippaheippoihin liittyvissä tilanteissa. Tähän liittyen pystyn hyvin harvoin käymään lentokentällä liikuttumatta - ventovieraidenkin hyvästit ja tunteikkaat jälleennäkemiset saa monesti palan kurkkuun.
***) Eilisen kahvilareissun absoluuttisen hauskin hetki koettiin, kun eräs melkein-kaksivuotias halusi katsoa iLuurista videota serkkupojastaan. Samaan aparaattiin oli tallentunut myös saman tyypin noin 5 sekuntia kestävä versio tuikituikitähtösestä, joka päättyy murumiehen napakkaan 'anna'-komentoon. Kaksivuotias siis katsoi lyhyen videon itsestään, kuuli sanan 'anna!' itsensä sanomana, toisti sittemmin ääneen 'anna!' - ja katsoi videon uudestaan. Tyyppi toisteli tätä samaa ikiliikkujan tavoin useamman minuutin, äitinsä ja erään allekirjoittaneen hihitellessä minimiehen mielenliikkeille hyvän hetken.
****) Ohjeessa käskettiin tuupata kippikattilaan 15 kiloa vihanneksia, 30 kiloa kypsää possua, 30 litraa erinäisiä nesteitä ja jokunen kasa mausteita. Näin tehtiin. Soppa maistui lähtökohtaisesti ihan karsealta kuralta -- eikä siinä auttanut harkkarin kuin ottaa maustepurkit kauniiseen käteen, ja heivata ruokaohjeet nurkkaan. Ihan vähän vaan kylmäsi, että noinkohan tuollaista määrää kastiketta ylipäätään on mahdollista pelastaa -- mutta as said, ihan hyvää siitä tuli. Enää en kuitenkaan ihmettele joidenkin joukkoruokaloiden perseenmakuisia lounassotkuja -- harvassa talossa on niin taiten tehtyä reseptiikkaa, että ohjetta kirjaimellisesti noudattamalla pääsee loistokkaaseen lopputulemaan. Ja talosta riippuen joko a) on tai b) ei ole sallittua lähteä sitten sooloilemaan makujen hakemisen kanssa... Mausteetkin kun maksaa, ja suolaprosenttiakin pitäisi mitata, ja peruspertsallekin soveltuvaa makumaailmaa päivästä toiseen toteuttaa. [Tai näin mä ainakin paskan ruuan itselleni selitän - enkä suinkaan oleta ko. paikoissa olevan täysin lahjattomia tyyppejä kapustan varressa. Totuus lienee jossain näiden kahden version välissä...?]
...kuuntelemaan. Ja saanut äidinmaidossa kyvyn ottaa hankaliakin asioita puheeksi. [Muiden elämissä siis, en tietenkään omassani.] Olen mielestäni luotettava, hyvä ystävä - ja olemassa läheisilleni niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Minkä uskon heidän myös tietävän.
...täti. Tämä tosin täysin subjektiivinen mielipide. Mutta muutto kotikonnuille on mahdollistanut sen, että täti näkee murumiehiään useamman kerran viikossa. Viime viikon saldona mainittakoon lättykestit ja leffailtapäivä - mutta yhtä mieluusti nakotan arki-iltana lattiamiehenä duplolaatikon vieressä, tai yritän tajuta jotain fudiskorttien ihmeellisestä maailmasta.*** Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että voisi olla täysin rajaton ja muksujen ehdoilla toimiva Nasse-täti - joka ei siis komenna olemaan kunnolla, kiellä syömästä jääpuikkoja tai ole muuten Aikuinen, joka jatkuvasti puuttuu nakeroiden hömelyyteen. [Toisaalta, en ole ihan varma haluaisinko kuitenkaan edes olla sellainen.. kun kyllähän sitä mini-ihmisilläkin pitää joku roti olla.]
...huolehtimaan ihan yltiöpäisesti, mm. kaikesta. Se on kenties meillä esikoisilla veressä, että koko ajan voi huolehtia jostakin. Joko asiasta, tai ihmisistä. Lähinnä kuitenkin sellaisista asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa. Esimerkkinä
...innostamaan ja inspiroimaan ihmisiä. Omalla esimerkilläni, tai vaan oudoilla jutuillani. Tätä teinkin edellisessä elämässäni työkseni, kaiken muun ohella - nykyään ehkä vähän vähemmän. Mutta kun syksyllä 2011 piti muutoksen kynnyksellä miettiä asioita, missä olen hyvä niin silloinen työni oli toinen intohimoistani, ja hyvyyden kohteistani, toisen ollessa...
...ruuanlaitto. Olen kokkaillut enenevissä määrin vasta 25 vuotta - ja nyt uhkaavasti näyttää siltä, että olen saamassa toisesta suuresta intohimostani itselleni myös ammatin. Kuten elämässä yleisemminkin, myös ammattikeittiössä on meikäläisellä edelleen melkoisesti opittavaa. [Ja kuten aiemminkin on tullut todettua, niin melko lailla vartti kärjestä tässä iässä keittiömaailmaan siirryttäessä ollaan jo myöhässä.] Mutta, but. Kohdalleni on osunut (so far) aivan julmetun lahjakkaita kokkeja ja keittiömestareita, jotka ovat tietoaan ja taitoaan kanssani mieluusti jakaneet - ja edelleen vaikuttaa kovasti siltä, että päätös suunnanmuutoksesta on ollut erinomaisen oikea. Että ei tässä vielä
...juuri tälläisena. Noin kaksi kertaa kolmesta. Tässä olisi kyllä ihan hurjasti vielä opeteltavaa.
**) Olen onnistunut kehittelemään itselleni varsin miehekkään lähtemisallergian, mikä aiheuttaa punaisia silmiä ja hallitsematonta tyrskintää erinäisissä lähtemisiin ja heippaheippoihin liittyvissä tilanteissa. Tähän liittyen pystyn hyvin harvoin käymään lentokentällä liikuttumatta - ventovieraidenkin hyvästit ja tunteikkaat jälleennäkemiset saa monesti palan kurkkuun.
***) Eilisen kahvilareissun absoluuttisen hauskin hetki koettiin, kun eräs melkein-kaksivuotias halusi katsoa iLuurista videota serkkupojastaan. Samaan aparaattiin oli tallentunut myös saman tyypin noin 5 sekuntia kestävä versio tuikituikitähtösestä, joka päättyy murumiehen napakkaan 'anna'-komentoon. Kaksivuotias siis katsoi lyhyen videon itsestään, kuuli sanan 'anna!' itsensä sanomana, toisti sittemmin ääneen 'anna!' - ja katsoi videon uudestaan. Tyyppi toisteli tätä samaa ikiliikkujan tavoin useamman minuutin, äitinsä ja erään allekirjoittaneen hihitellessä minimiehen mielenliikkeille hyvän hetken.
****) Ohjeessa käskettiin tuupata kippikattilaan 15 kiloa vihanneksia, 30 kiloa kypsää possua, 30 litraa erinäisiä nesteitä ja jokunen kasa mausteita. Näin tehtiin. Soppa maistui lähtökohtaisesti ihan karsealta kuralta -- eikä siinä auttanut harkkarin kuin ottaa maustepurkit kauniiseen käteen, ja heivata ruokaohjeet nurkkaan. Ihan vähän vaan kylmäsi, että noinkohan tuollaista määrää kastiketta ylipäätään on mahdollista pelastaa -- mutta as said, ihan hyvää siitä tuli. Enää en kuitenkaan ihmettele joidenkin joukkoruokaloiden perseenmakuisia lounassotkuja -- harvassa talossa on niin taiten tehtyä reseptiikkaa, että ohjetta kirjaimellisesti noudattamalla pääsee loistokkaaseen lopputulemaan. Ja talosta riippuen joko a) on tai b) ei ole sallittua lähteä sitten sooloilemaan makujen hakemisen kanssa... Mausteetkin kun maksaa, ja suolaprosenttiakin pitäisi mitata, ja peruspertsallekin soveltuvaa makumaailmaa päivästä toiseen toteuttaa. [Tai näin mä ainakin paskan ruuan itselleni selitän - enkä suinkaan oleta ko. paikoissa olevan täysin lahjattomia tyyppejä kapustan varressa. Totuus lienee jossain näiden kahden version välissä...?]
16. helmikuuta 2013
E niin kuin eilen
Nukuin pitkään.
Ostin itselleni kaksi nippua tulppaaneita. Pinkit passaa verhoihin ja keltaiset pöytäliinaan.
Sain kivassa kahvilassa eteeni erinomaisen jäähtyneen, kitkerän ja huonosti vaahdotetun latten.
Leimasin itseni kääväksi - sosiaalisen median juhlapäivät (such as ystävänpäivä) aiheuttaa verenpainetta ja harmaita hiuksia enenevissä määrin. Menisivät ystävät puhelinluetteloonsa ja soittaisivat edes yhdelle ystävälleen. Sen merkityksettömän FB-kohinan sijaan.
Korvasin illan texmex-ruuat kahdella rieskalla ja pussilla merkkareita. Hampaathan niissä irtoaa, mutta onneksi maku ja tekstuuri on suoraan lapsuudesta. Vaikka kolikon kokoa pienensivätkin. [Tästä ei sentään tarvinnut pahoittaa mieltään - en käsitä, kuinka niitä alkuperäisiä on yhdellekään pikkumuksulle uskallettu aikanaan antaa..]
Hiippailin rappukäytävässä varpasillaan useampaan otteeseen: perjantai-illan pyykkitupavuorossa on se hyvä puoli, ettei tuohon aikaan noissa samoissa puuhissa ole juurikaan ruuhkaa.
Katsoin viikon Ihollat uusintana, putkeen. Käsittämätön, käsittämätön fiksaatio niihin naisiin - ja heidän kohtuullisen erikoiseen maailmankuvaansa.
Nukahdin hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Iloiten siitä, ettei herätyskelloa tarvita ennen maanantaiaamua.
Ostin itselleni kaksi nippua tulppaaneita. Pinkit passaa verhoihin ja keltaiset pöytäliinaan.
Sain kivassa kahvilassa eteeni erinomaisen jäähtyneen, kitkerän ja huonosti vaahdotetun latten.
Leimasin itseni kääväksi - sosiaalisen median juhlapäivät (such as ystävänpäivä) aiheuttaa verenpainetta ja harmaita hiuksia enenevissä määrin. Menisivät ystävät puhelinluetteloonsa ja soittaisivat edes yhdelle ystävälleen. Sen merkityksettömän FB-kohinan sijaan.
Korvasin illan texmex-ruuat kahdella rieskalla ja pussilla merkkareita. Hampaathan niissä irtoaa, mutta onneksi maku ja tekstuuri on suoraan lapsuudesta. Vaikka kolikon kokoa pienensivätkin. [Tästä ei sentään tarvinnut pahoittaa mieltään - en käsitä, kuinka niitä alkuperäisiä on yhdellekään pikkumuksulle uskallettu aikanaan antaa..]
Hiippailin rappukäytävässä varpasillaan useampaan otteeseen: perjantai-illan pyykkitupavuorossa on se hyvä puoli, ettei tuohon aikaan noissa samoissa puuhissa ole juurikaan ruuhkaa.
Katsoin viikon Ihollat uusintana, putkeen. Käsittämätön, käsittämätön fiksaatio niihin naisiin - ja heidän kohtuullisen erikoiseen maailmankuvaansa.
Nukahdin hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Iloiten siitä, ettei herätyskelloa tarvita ennen maanantaiaamua.
11. helmikuuta 2013
S niin kuin sininen
Ruuhkabussi haisee märälle koiralle. Ulkona piiskaava räntäsade on kastellut työmatkalaisten takit: aamuteeveen meteorologi ei taaskaan osunut oikeaan poutaa povatessaan. Tukka liimaantuu pitkin päätä, huoli taskussa olevasta musiikkilaitteesta on olemassa. Kastuiko se taas, toimiiko se vielä. Märkä menee myös varpaisiin. Vilu asettuu pian taloksi minuun.
Viimeisissä liikennevaloissa onnikka heilahtaa jyrkästi oikealle - ja me matkaajat sen mukana. Isovanhempansa mukana matkustava pieni tyttö painaa pysähtymisnappia silminnähden innokkaana. Liekö repussa on tuliaisia vastasyntyneelle sisarukselle, jota seurue on ilmiselvästi menossa tapaamaan?
Työpäivä tuntuu selässä. Hartiani painavat huolesta tonnin, ja luomien alle tuntuu pysyvästi pesiytyneen jotain lämmintä ja suolaista. Sitä samaa tuntematonta, jota siellä on tullut haudottua jo hyvän tovin.
Automaattiovet vievät kohti neonvalaistua käytävää. Askelten ääni kuulostaa jo tutulta, samoin kyltit. Hamsuröntgen vasemmalla. Synnyttäjien vastaanotto oikealla. Ja etsimäni ovi Teho 2 siitä sitten seuraavana.
Käsidesissä tuoksuu tänäänkin kaipaus, ja ikävä. Elämästäsi huolta pitävien koneiden jatkuva humina ja säännöllinen piipitys on nyt sinun äänimaailmaasi, tähän hetkeen ei kuulu enää radiouutiset eikä rapise sanomalehti.
Kerron kunnallisvaalien tuloksista. Raportoin kuulumiset Obaman vaalikampanjasta. Nuori hoitaja antaa käsipaperia ensiavuksi - yllättävän liikuttavaa tämä vaalireportterina toimiminen. Lopulta vain kuuntelen hengityskoneen tasaista puhinaa. Ehkä tunnet kuitenkin läsnäoloni, vaikken mitään ääneen saisi sanottuakaan?
Sinulta olen siniset silmäni saanut. Sanoivatkohan sinua koskaan huskyksi?
Viimeisissä liikennevaloissa onnikka heilahtaa jyrkästi oikealle - ja me matkaajat sen mukana. Isovanhempansa mukana matkustava pieni tyttö painaa pysähtymisnappia silminnähden innokkaana. Liekö repussa on tuliaisia vastasyntyneelle sisarukselle, jota seurue on ilmiselvästi menossa tapaamaan?
Työpäivä tuntuu selässä. Hartiani painavat huolesta tonnin, ja luomien alle tuntuu pysyvästi pesiytyneen jotain lämmintä ja suolaista. Sitä samaa tuntematonta, jota siellä on tullut haudottua jo hyvän tovin.
Automaattiovet vievät kohti neonvalaistua käytävää. Askelten ääni kuulostaa jo tutulta, samoin kyltit. Hamsuröntgen vasemmalla. Synnyttäjien vastaanotto oikealla. Ja etsimäni ovi Teho 2 siitä sitten seuraavana.
Käsidesissä tuoksuu tänäänkin kaipaus, ja ikävä. Elämästäsi huolta pitävien koneiden jatkuva humina ja säännöllinen piipitys on nyt sinun äänimaailmaasi, tähän hetkeen ei kuulu enää radiouutiset eikä rapise sanomalehti.
Kerron kunnallisvaalien tuloksista. Raportoin kuulumiset Obaman vaalikampanjasta. Nuori hoitaja antaa käsipaperia ensiavuksi - yllättävän liikuttavaa tämä vaalireportterina toimiminen. Lopulta vain kuuntelen hengityskoneen tasaista puhinaa. Ehkä tunnet kuitenkin läsnäoloni, vaikken mitään ääneen saisi sanottuakaan?
Sinulta olen siniset silmäni saanut. Sanoivatkohan sinua koskaan huskyksi?
9. helmikuuta 2013
Haakurointia
Helmikuun taidan pyöriä Neon tarina päivässä -haasteessa. Hoksasin tän vähän myöhään, mutta kai sitä ihminen voi helmikuullaan tehdä mitä huvittaa... Ja tästä samaisesta vartti kärjestä -syystä taidan myös pidättää taiteellisen vapauden valita aiheista ne
24. tammikuuta 2013
Sietäis hävetä
Olen tässä hihitellyt itselleni jo vuosikymmenen muutaman päivän. Meillä on suvussa jännittävä nolousgeeni**, jonka jossain vaiheessa jopa kuvittelin hypänneen itseni yli - mutta tämä viikko taisi todistaa veren todella olevan vettä sakeampaa.
Ollaan jo useampi viikko suunniteltu opiskelukavereiden kanssa heidän excursiotaan pohjoiseen kotikaupunkiini. Kyseessä on siis ystäviä vuosikymmenen takaa ja juuremme juontavat nimenomaan tuuliseen yliopistokaupunkiimme, missä valkkaripullo maksoi aina maksimissaan 6 euroa, ja lähestulkoon kaikkiin kapakoihin löytyi ainakin yksi naamavippi. Opiskelijakämpät oli sisustettu lastulevyllä ja äitin vanhoilla verhoilla (no, mulla nyt ainakin), mutta kukaan ei yleensä ollut köyhä tahi kipeä. Ainakaankovin suureen ääneen muita enempää.
[Sittemmin toki kaikkimuut ovat siirtyneet oikeisiin töihin. Siis niihin sellaisiin, joista maksetaan ihan oikeaa rahapalkkaa, eikä esimerkiksi korvata menetettyä vapaa-aikaa drinkkilippuina, pinsseinä tai collegehuppareina.]
Koomisintahan tässä reissussa on tällä viikolla ollut oma angstaamiseni aiheen suhteen: sain ahdisteltua illan verran kotiani, ja sitä ettei tällä opiskelijabudjetilla ole juuri mitään ylimääräisiä hankintoja tehty. Opiskeluvuosista karttunut on lähinnä keittokirjahylly, mutta Vepsäläisen sohvia, Boknäsin kirjahyllyjä tai Artekin lamppuja täältä on ihan turha etsiä. Yksiö mikä yksiö mikä yksiö.
Suunnittelin tovin jopa lavastavani kotini lainatavaroilla: äiteen kaapeista pari antiikkista Toikan pulua, ja muutama vuosikymmen Arabian Kalevala-vuosilautasia. Tulisi katsokaas80-luvun nostalgiaan jumahtanut säkenöivän menestyksekäs retrovaikutelma, ja illuusio siitä, että opiskelijabudjetilla sniiduilu on meidän kaikkien kohdalla jo taaksejäänyttä elämää.
Tulin sitten kuitenkin järkiini. Siskon kanssa juteltiin, että onhan sitä kivakadehtia vertailla ihailla itseään parempituloisten kauniisti sisustettuja Avotakka-koteja. Mutta harvemmin sitä kuitenkaan omaansa huonommin sisustettua kämppää kuitenkaan ääneen kritisoi.***
Parhautta silti. Sekä genetiikka että ystävien kyläluutuus. Varmasti hyvin levätty perjantain ja maanantain välinen yö luvassa, that much I know.
**) Eräs vanhempi (kovin ihana, mutta silti hassu) naisihminen häpeää mm. kaikkea. Tai ainakin tältä elämänsä ulospäin usein vaikuttaa - ja mikä jännittävintä, niin useimmiten ulkopuolisen on hyvin vaikea kuvitella nolosteluun johtavia syitä. Tästä oiva esimerkki on viime joululta: meillä oli Tapanina jo perinteeksi muodostunut suvun lounas, johon myös ko. henkilö on jo vuosikaudet ollut kutsuttuna. Äitini raportoi joulunalusviikolla keskustelustaan Tapanin-lounaaseen liittyen: kuulemma on ensinnäkin noloa, että vuodesta toiseen meiltä tulee kutsu kyseiseen ruokaspektaakkeliin. Toisekseen noloa on se, että paikalla on niin monta ihmistä (parisenkymmentä on nuppiluku) - ja tästä johtuen Tapanina meidän ruokapöytä jatkuu olohuoneeseen. Olohuoneeseen, for goodness' sake. [Heillä itselläänhän toki on myös antiikkinen juhlapöytä olohuoneessa - mikä kuitenkin on ilmiselvästä Täysin Eri Asia.
***) Eli lasken sitten ystävieniolemattomien käytöstapojen varaan tässä: ei ne kehtaa ääneen ihmetellä kakkoslaadun kivituikkuja, maalarinteipillä korjattua kaukosäädintä tai edelleen jatkuvaa IKEA:n kalusteilla sisustamistani. [eiPÄ.]
Ollaan jo useampi viikko suunniteltu opiskelukavereiden kanssa heidän excursiotaan pohjoiseen kotikaupunkiini. Kyseessä on siis ystäviä vuosikymmenen takaa ja juuremme juontavat nimenomaan tuuliseen yliopistokaupunkiimme, missä valkkaripullo maksoi aina maksimissaan 6 euroa, ja lähestulkoon kaikkiin kapakoihin löytyi ainakin yksi naamavippi. Opiskelijakämpät oli sisustettu lastulevyllä ja äitin vanhoilla verhoilla (no, mulla nyt ainakin), mutta kukaan ei yleensä ollut köyhä tahi kipeä. Ainakaan
[Sittemmin toki kaikki
Koomisintahan tässä reissussa on tällä viikolla ollut oma angstaamiseni aiheen suhteen: sain ahdisteltua illan verran kotiani, ja sitä ettei tällä opiskelijabudjetilla ole juuri mitään ylimääräisiä hankintoja tehty. Opiskeluvuosista karttunut on lähinnä keittokirjahylly, mutta Vepsäläisen sohvia, Boknäsin kirjahyllyjä tai Artekin lamppuja täältä on ihan turha etsiä. Yksiö mikä yksiö mikä yksiö.
Suunnittelin tovin jopa lavastavani kotini lainatavaroilla: äiteen kaapeista pari antiikkista Toikan pulua, ja muutama vuosikymmen Arabian Kalevala-vuosilautasia. Tulisi katsokaas
Tulin sitten kuitenkin järkiini. Siskon kanssa juteltiin, että onhan sitä kiva
Parhautta silti. Sekä genetiikka että ystävien kyläluutuus. Varmasti hyvin levätty perjantain ja maanantain välinen yö luvassa, that much I know.
**) Eräs vanhempi (kovin ihana, mutta silti hassu) naisihminen häpeää mm. kaikkea. Tai ainakin tältä elämänsä ulospäin usein vaikuttaa - ja mikä jännittävintä, niin useimmiten ulkopuolisen on hyvin vaikea kuvitella nolosteluun johtavia syitä. Tästä oiva esimerkki on viime joululta: meillä oli Tapanina jo perinteeksi muodostunut suvun lounas, johon myös ko. henkilö on jo vuosikaudet ollut kutsuttuna. Äitini raportoi joulunalusviikolla keskustelustaan Tapanin-lounaaseen liittyen: kuulemma on ensinnäkin noloa, että vuodesta toiseen meiltä tulee kutsu kyseiseen ruokaspektaakkeliin. Toisekseen noloa on se, että paikalla on niin monta ihmistä (parisenkymmentä on nuppiluku) - ja tästä johtuen Tapanina meidän ruokapöytä jatkuu olohuoneeseen. Olohuoneeseen, for goodness' sake. [Heillä itselläänhän toki on myös antiikkinen juhlapöytä olohuoneessa - mikä kuitenkin on ilmiselvästä Täysin Eri Asia.
***) Eli lasken sitten ystävieni
22. tammikuuta 2013
Sinkkuelämää my ass!
Tapahtui keskiviikkona, klo 20. [Vasta kolme viikkoa jatkuneen haukkuvan yskän luonnollisena jatkumona.] Kuumehorkka saapui kuin puskista, ja alle tunnissa oli peittojen keskelle muumioituneen olemukseni lämpötila noussut 39,4 asteeseen. Muutama tekstari äiteelle, googletus oireista (koska kyllähän nykyään potilaan tulee tietää oma diagnoosinsa jo ennen kuin lääkäriaikaa on edes varattu). Kuumehöyryinen yö, panadolin ja buranan voimin.
Aamulla soitto paikalliseen terveyskeskukseen. Kyynisenä. Oletusarvona siis se, että lapsiperheet ja vanhukset siellä nyt kaikki ajat on kuitenkin jo saaneet - ja meidän kolmekymppisten kuuluu vain kiltisti kaivella säästöpossuista irtohilut ja suunnata suosiolla yksityiselle.**
Sairaanhoitaja kuitenkin yllätti: päivystävä hoitsu ottaa vastaan kahden tunnin päästä. Siispä pitkää kalsaria ja villatakkia niskaan, ja kuumehuurusta huolimatta nokka kohti noin puolen kilsan päässä sijaitsevaa terveyskeskusta. Huolimatta pikkupakkasesta (niin, -24C, tiätty) ja viehättävästä ylämäestä pääsin kuin pääsinkin perille - ja hoitaja oli itse asiassa jopa kuusi (!) minuuttia etuajassa. Mä olin siis kyynikkona vallan väärässä paikassa, epäluuloineni.
Long story short: tulehdusarvot oli kivunneet satasen paremmalle puolen, ja yskänpuuska vakuutti paitsi hoitajan myös noin 12-vuotiaan lääkärin.*** Reipas hevoskuuri antibiootteja, kaikkia mahdollisia -iinejä (kodeiini, efedriini, mitänäitänyton) sisältävää yskänlääkettä ja diagnoosiksi keuhkokuume.
Kivakiitoshei, totesi tämä potilas, ja veti talvitakin päälleen.
Suunta jälleen kohtipakkasta apteekkia. Kävellen, tietty, kun ei sitä autoa ole vielä tullut hankittua.
Keuhkokuumeinen allekirjoittanut siis vaappui itsesäälistä ulvoen (no ei nyt sentään, muttei paljon muutenkaan) puolen kilsan päässä sijaitsevaan apteekkiin, haki ärrältä limua, maailmanlopun aamupalajuustot **** ja iltapäivälehdet. Ja löi sitten kotonaan maaten. Miettien lähinnä, kuinka helevetin paljon hohdokkaammalta tää sinkkuelämä kuulostaa akkainlehtien ja television kuvaamana.
Mä en tiedä montaakaan asiaa, joka on kurjempaa kuin yksin sairastaminen. Paitsi lääkärireissu apostolinkyydillä, kovassa kuumeessa ja paukkupakkasessa. Yksin. Yhyyyy.
**) Terveisiä vaan työterveyshuoltoon. Siinä, että lääkäriaika on tarjolla yhdellä napinpainalluksella, useimmiten lähimmän tunnin sisään, ja ilmaiseksi, on puolensa, voin kertoa. Näin 15kk opintovapaalla olleena.
***) Kokkiharkkari täällä vaan hei -- mua hymyilytti ihan vaan vähän, kun se tk-lääkäripoika tosiaan oli korkeintaan 25-v. Ja sillä ihan varmasti oli se sama Käypähoito-sivusto auki, mitä mäkin edellisiltana tutkiskelin. Mutta kaikkienhan meidän täytyy saada harjoitella jossain, eh?
****) Mä en kuunaan opi pitämään jääkaapissa/kuivakaapissa pahanpäivän/influenssan ruokavarastoa. En siis ehkä kuunaan selviä maailmanlopusta. Jääkaapissa on useimmiten valot ja sinappia - mikä siis on tän flunssakauden aikana jo kahdesti johtanut tilanteeseen, että eräs kuumepotilas juo janoonsa ainoastaan taskulämmintä hanavettä. [Ja soittaa sitten äitille, että lähetä mehua pliis.]
Aamulla soitto paikalliseen terveyskeskukseen. Kyynisenä. Oletusarvona siis se, että lapsiperheet ja vanhukset siellä nyt kaikki ajat on kuitenkin jo saaneet - ja meidän kolmekymppisten kuuluu vain kiltisti kaivella säästöpossuista irtohilut ja suunnata suosiolla yksityiselle.**
Sairaanhoitaja kuitenkin yllätti: päivystävä hoitsu ottaa vastaan kahden tunnin päästä. Siispä pitkää kalsaria ja villatakkia niskaan, ja kuumehuurusta huolimatta nokka kohti noin puolen kilsan päässä sijaitsevaa terveyskeskusta. Huolimatta pikkupakkasesta (niin, -24C, tiätty) ja viehättävästä ylämäestä pääsin kuin pääsinkin perille - ja hoitaja oli itse asiassa jopa kuusi (!) minuuttia etuajassa. Mä olin siis kyynikkona vallan väärässä paikassa, epäluuloineni.
Long story short: tulehdusarvot oli kivunneet satasen paremmalle puolen, ja yskänpuuska vakuutti paitsi hoitajan myös noin 12-vuotiaan lääkärin.*** Reipas hevoskuuri antibiootteja, kaikkia mahdollisia -iinejä (kodeiini, efedriini, mitänäitänyton) sisältävää yskänlääkettä ja diagnoosiksi keuhkokuume.
Kivakiitoshei, totesi tämä potilas, ja veti talvitakin päälleen.
Suunta jälleen kohti
Keuhkokuumeinen allekirjoittanut siis vaappui itsesäälistä ulvoen (no ei nyt sentään, muttei paljon muutenkaan) puolen kilsan päässä sijaitsevaan apteekkiin, haki ärrältä limua, maailmanlopun aamupalajuustot **** ja iltapäivälehdet. Ja löi sitten kotonaan maaten. Miettien lähinnä, kuinka helevetin paljon hohdokkaammalta tää sinkkuelämä kuulostaa akkainlehtien ja television kuvaamana.
Mä en tiedä montaakaan asiaa, joka on kurjempaa kuin yksin sairastaminen. Paitsi lääkärireissu apostolinkyydillä, kovassa kuumeessa ja paukkupakkasessa. Yksin. Yhyyyy.
**) Terveisiä vaan työterveyshuoltoon. Siinä, että lääkäriaika on tarjolla yhdellä napinpainalluksella, useimmiten lähimmän tunnin sisään, ja ilmaiseksi, on puolensa, voin kertoa. Näin 15kk opintovapaalla olleena.
***) Kokkiharkkari täällä vaan hei -- mua hymyilytti ihan vaan vähän, kun se tk-lääkäripoika tosiaan oli korkeintaan 25-v. Ja sillä ihan varmasti oli se sama Käypähoito-sivusto auki, mitä mäkin edellisiltana tutkiskelin. Mutta kaikkienhan meidän täytyy saada harjoitella jossain, eh?
****) Mä en kuunaan opi pitämään jääkaapissa/kuivakaapissa pahanpäivän/influenssan ruokavarastoa. En siis ehkä kuunaan selviä maailmanlopusta. Jääkaapissa on useimmiten valot ja sinappia - mikä siis on tän flunssakauden aikana jo kahdesti johtanut tilanteeseen, että eräs kuumepotilas juo janoonsa ainoastaan taskulämmintä hanavettä. [Ja soittaa sitten äitille, että lähetä mehua pliis.]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)