24. tammikuuta 2013

Sietäis hävetä

Olen tässä hihitellyt itselleni jo vuosikymmenen muutaman päivän. Meillä on suvussa jännittävä nolousgeeni**, jonka jossain vaiheessa jopa kuvittelin hypänneen itseni yli - mutta tämä viikko taisi todistaa veren todella olevan vettä sakeampaa.

Ollaan jo useampi viikko suunniteltu opiskelukavereiden kanssa heidän excursiotaan pohjoiseen kotikaupunkiini. Kyseessä on siis ystäviä vuosikymmenen takaa ja juuremme juontavat nimenomaan tuuliseen yliopistokaupunkiimme, missä valkkaripullo maksoi aina maksimissaan 6 euroa, ja lähestulkoon kaikkiin kapakoihin löytyi ainakin yksi naamavippi. Opiskelijakämpät oli sisustettu lastulevyllä ja äitin vanhoilla verhoilla (no, mulla nyt ainakin), mutta kukaan ei yleensä ollut köyhä tahi kipeä. Ainakaan kovin suureen ääneen muita enempää.

[Sittemmin toki kaikki muut ovat siirtyneet oikeisiin töihin. Siis niihin sellaisiin, joista maksetaan ihan oikeaa rahapalkkaa, eikä esimerkiksi korvata menetettyä vapaa-aikaa drinkkilippuina, pinsseinä tai collegehuppareina.]

Koomisintahan tässä reissussa on tällä viikolla ollut oma angstaamiseni aiheen suhteen: sain ahdisteltua illan verran kotiani, ja sitä ettei tällä opiskelijabudjetilla ole juuri mitään ylimääräisiä hankintoja tehty. Opiskeluvuosista karttunut on lähinnä keittokirjahylly, mutta Vepsäläisen sohvia, Boknäsin kirjahyllyjä tai Artekin lamppuja täältä on ihan turha etsiä. Yksiö mikä yksiö mikä yksiö.

Suunnittelin tovin jopa lavastavani kotini lainatavaroilla: äiteen kaapeista pari antiikkista Toikan pulua, ja muutama vuosikymmen Arabian Kalevala-vuosilautasia. Tulisi katsokaas 80-luvun nostalgiaan jumahtanut säkenöivän menestyksekäs retrovaikutelma, ja illuusio siitä, että opiskelijabudjetilla sniiduilu on meidän kaikkien kohdalla jo taaksejäänyttä elämää.

Tulin sitten kuitenkin järkiini. Siskon kanssa juteltiin, että onhan sitä kiva kadehtia vertailla ihailla itseään parempituloisten kauniisti sisustettuja Avotakka-koteja. Mutta harvemmin sitä kuitenkaan omaansa huonommin sisustettua kämppää kuitenkaan ääneen kritisoi.***

Parhautta silti. Sekä genetiikka että ystävien kyläluutuus. Varmasti hyvin levätty perjantain ja maanantain välinen yö luvassa, that much I know.

**) Eräs vanhempi (kovin ihana, mutta silti hassu) naisihminen häpeää mm. kaikkea. Tai ainakin tältä elämänsä ulospäin usein vaikuttaa - ja mikä jännittävintä, niin useimmiten ulkopuolisen on hyvin vaikea kuvitella nolosteluun johtavia syitä. Tästä oiva esimerkki on viime joululta: meillä oli Tapanina jo perinteeksi muodostunut suvun lounas, johon myös ko. henkilö on jo vuosikaudet ollut kutsuttuna. Äitini raportoi joulunalusviikolla keskustelustaan Tapanin-lounaaseen liittyen: kuulemma on ensinnäkin noloa, että vuodesta toiseen meiltä tulee kutsu kyseiseen ruokaspektaakkeliin. Toisekseen noloa on se, että paikalla on niin monta ihmistä (parisenkymmentä on nuppiluku) - ja tästä johtuen Tapanina meidän ruokapöytä jatkuu olohuoneeseen. Olohuoneeseen, for goodness' sake. [Heillä itselläänhän toki on myös antiikkinen juhlapöytä olohuoneessa - mikä kuitenkin on ilmiselvästä Täysin Eri Asia.

***) Eli lasken sitten ystävieni olemattomien käytöstapojen varaan tässä: ei ne kehtaa ääneen ihmetellä kakkoslaadun kivituikkuja, maalarinteipillä korjattua kaukosäädintä tai edelleen jatkuvaa IKEA:n kalusteilla sisustamistani. [eiPÄ.]

22. tammikuuta 2013

Sinkkuelämää my ass!

Tapahtui keskiviikkona, klo 20. [Vasta kolme viikkoa jatkuneen haukkuvan yskän luonnollisena jatkumona.] Kuumehorkka saapui kuin puskista, ja alle tunnissa oli peittojen keskelle muumioituneen olemukseni lämpötila noussut 39,4 asteeseen. Muutama tekstari äiteelle, googletus oireista (koska kyllähän nykyään potilaan tulee tietää oma diagnoosinsa jo ennen kuin lääkäriaikaa on edes varattu). Kuumehöyryinen yö, panadolin ja buranan voimin.

Aamulla soitto paikalliseen terveyskeskukseen. Kyynisenä. Oletusarvona siis se, että lapsiperheet ja vanhukset siellä nyt kaikki ajat on kuitenkin jo saaneet - ja meidän kolmekymppisten kuuluu vain kiltisti kaivella säästöpossuista irtohilut ja suunnata suosiolla yksityiselle.**

Sairaanhoitaja kuitenkin yllätti: päivystävä hoitsu ottaa vastaan kahden tunnin päästä. Siispä pitkää kalsaria ja villatakkia niskaan, ja kuumehuurusta huolimatta nokka kohti noin puolen kilsan päässä sijaitsevaa terveyskeskusta. Huolimatta pikkupakkasesta (niin, -24C, tiätty) ja viehättävästä ylämäestä pääsin kuin pääsinkin perille - ja hoitaja oli itse asiassa jopa kuusi (!) minuuttia etuajassa. Mä olin siis kyynikkona vallan väärässä paikassa, epäluuloineni.

Long story short: tulehdusarvot oli kivunneet satasen paremmalle puolen, ja yskänpuuska vakuutti paitsi hoitajan myös noin 12-vuotiaan lääkärin.*** Reipas hevoskuuri antibiootteja, kaikkia mahdollisia -iinejä (kodeiini, efedriini, mitänäitänyton) sisältävää yskänlääkettä ja diagnoosiksi keuhkokuume.

Kivakiitoshei, totesi tämä potilas, ja veti talvitakin päälleen.

Suunta jälleen kohti pakkasta apteekkia. Kävellen, tietty, kun ei sitä autoa ole vielä tullut hankittua.

Keuhkokuumeinen allekirjoittanut siis vaappui itsesäälistä ulvoen (no ei nyt sentään, muttei paljon muutenkaan) puolen kilsan päässä sijaitsevaan apteekkiin, haki ärrältä limua, maailmanlopun aamupalajuustot **** ja iltapäivälehdet. Ja löi sitten kotonaan maaten. Miettien lähinnä, kuinka helevetin paljon hohdokkaammalta tää sinkkuelämä kuulostaa akkainlehtien ja television kuvaamana.

Mä en tiedä montaakaan asiaa, joka on kurjempaa kuin yksin sairastaminen. Paitsi lääkärireissu apostolinkyydillä, kovassa kuumeessa ja paukkupakkasessa. Yksin. Yhyyyy.

**) Terveisiä vaan työterveyshuoltoon. Siinä, että lääkäriaika on tarjolla yhdellä napinpainalluksella, useimmiten lähimmän tunnin sisään, ja ilmaiseksi, on puolensa, voin kertoa. Näin 15kk opintovapaalla olleena. 
***) Kokkiharkkari täällä vaan hei -- mua hymyilytti ihan vaan vähän, kun se tk-lääkäripoika tosiaan oli korkeintaan 25-v. Ja sillä ihan varmasti oli se sama Käypähoito-sivusto auki, mitä mäkin edellisiltana tutkiskelin. Mutta kaikkienhan meidän täytyy saada harjoitella jossain, eh?
****) Mä en kuunaan opi pitämään jääkaapissa/kuivakaapissa pahanpäivän/influenssan ruokavarastoa. En siis ehkä kuunaan selviä maailmanlopusta. Jääkaapissa on useimmiten valot ja sinappia - mikä siis on tän flunssakauden aikana jo kahdesti johtanut tilanteeseen, että eräs kuumepotilas juo janoonsa ainoastaan taskulämmintä hanavettä. [Ja soittaa sitten äitille, että lähetä mehua pliis.]

21. tammikuuta 2013

Virkaanastujaisia

Rosa Parks syntyi Alabamassa helmikuussa 1913 ja on nykyään tunnettu joulukuussa 1955 tapahtuneesta pidätyksestä, kun hän kieltäytyi antamasta paikkaansa bussissa valkoiselle miehelle Montgomeryssä, Alabamassa. Hänet pidätettiin tuolloin ja tuomittiin häiriökäyttäytymisestä. Kun Parks valitti tuomiosta, Yhdysvaltain korkein oikeus viimein teki tuomion, joka julisti busseissa tapahtuvan rotuerottelun perustuslain vastaiseksi.

Martin Luther King käytti Parksin saamaa tuomiota nostaakseen vuoden mittaisen bussiboikotin Montgomeryssä. King päätteli että järjestäytynyt, väkivallaton kansalaistottelemattomuus eteläistä rotuerottelua vastaan keräisi julkisuutta mustien tasa-arvon ja äänioikeuden tavoitteluun.

Martin Luther Kingin Lincolnin muistomerkillä elokuussa 1963 pitämä historiallinen puhe, jossa hän esittää toiveensa mustan ja valkoisen väestön välillä vallitsevasta rauhasta ja tasa-arvosta ennakoi Yhdysvaltain lakiin lisättäviä kansalaisoikeuslakia (Civil Rights Act) vuonna 1964 ja äänioikeuslakia (Voting Rights Act) vuonna 1965.

Barack Obama syntyi Havaijilla vuonna 1961. Muistelmissaan 'Dreams from my father' Obama kuvailee, millaista oli kasvaa äidin valkoihoisessa ja keskiluokkaisessa perheessä. Hänen tietonsa kenialaisesta isästä olivat peräisin tarinoista ja valokuvista. ”Sitä, että isäni ei näyttänyt yhtään siltä, mitä oli ympärilläni, että hän oli musta kuin piki ja äitini valkoinen kuin maito, en koskaan ymmärtänyt.”

Obaman puheiden kantavana linjana on viime päivinä ollut se, että hän ei halua jakaa kansaansa punaisiin tai sinisiin osavaltioihin, tai afrikkalais-amerikkalaisiin ja valkoisiin kansalaisiin. Hän toivoo kaikkien amerikkalaisten kertovan kotimaansa olevan United States of America - ihonväriin, poliittiseen suuntautumiseen tai muihin ulkoisiin seikkoihin puuttumatta.

"Rosa sat so Martin could walk. Martin walked so Obama could run. Obama ran so children could fly."

~  *   ~   *
Katsoin Obaman virkaanastujaisia tällä kertaa kotisoffalla, kotikaupungissani. Aiiika kaukaiselta tuntuu elämäni neljä vuotta sitten. Täytyy myöntää, että virkaanastujaisseremoniaa oli melko lailla helpompi seurata sisätiloissa, televisiosta. Mutta jotenkin niissä ympäröivässä 1,8 miljoonassa ihmisessä oli silloin viimeksi Se Jokin.

14. tammikuuta 2013

Huikeasti uskaltamisesta

“Kriitikoilla ei ole väliä: heillä, jotka yleisöstä käsin osoittelevat mitä olisi voinut tehdä paremmin, tai toistelevat kuinka vahvinkin meistä joskus kompastelee. Kunnia kuuluu sille, joka on keskellä näyttämöä, kasvot hien ja lian peittäminä: joka pelottomasti yrittää, on väärässä eikä anna useankaan epäonnistumisen jälkeen periksi. Hän, joka menee äärirajoilleen tavoitteensa saavuttamiseksi, tunnistaa omistautumisen itselleen tärkeälle asialle; hän parhaimmillaan nauttii onnistumisen huipusta - ja pahimmillaan, epäonnistuessaan, hän epäonnistuu huikeasti uskaltaen."

-Brene Brown
Olin vielä muutama vuosi sitten omimmillani yleisön edessä puhuessa. Lähestulkoon asia kuin asia oli jonkinasteisen koulutuksen tai luennon arvoinen - ja jossain välissä jopa epäilin olevani positiivisesti allerginen mikrofoneille: niin valtavat kipinät yleisölle puhumisesta sain. Ja olin siinä itse asiassa jopa ihan hyvä melko lailla huikea, suurimman osan aikaa. Ihmisten edessä asiasta puhuminen, pienenkin muutoksen kipinän kylväminen, ja satunnaisten naurunryppyjen aiheuttaminen - siitä minä nautin.

Mieleenpainuvimpia kokemuksia mikrofonin varressa oli lienee 500-päisen eurooppalaisista (täysikäisistä, toim. huom.) nuorisolaisista koostuneen leirikansan edessä avauspuheenvuoron pitäminen. Toki täti-ihminen pysyi täti-ihmisen roolissaan englanninkielisen hurinan aikana; inspiraatiota ja perspiraatiota ja hardrockhallelujaa - sopivassa suhteessa kutakin. Vahvaa uskoa asiaan, Euroopan nuorisoon ja yhdessä tekemiseen. Ja kun puheenvuoron saksankielisen käännöksen aika tuli, totesin kylmän viileästi oppineeni saksaa ainoastaan elokuvista, enkä täten osaa sitä kuin yhden lauseen.

"Ich komme, ich komme!", päätin puheeni, kiitin ja poistuin hihitellen lavalta.

Nuoriso meinasi kuolla. Hohotukseen lähinnä, ei järkytykseen. Paikalliset kollegat puolestaan tuumivat tykönään hetken, että ymmärsinkö yhtään sanomaani. Saattoi jossain välissä leirin aikana käydä myös heille ilmi, että eräs allekirjoittanut vaan on melko lailla pimiä. Ja ehkä ihan vähän sekaisin.

Mä uskon hyvin vahvasti huikeasti uskaltamiseen. Siihen, että usko omaan asiaan ja oikean tekemiseen on niin vahva, etteivät ympäröivät ihmiset tai olosuhteet saa rohkeutta järkkymään. Kukaan meistä ei ole koskaan täydellinen, eikä täysin luodinkestävä. Ja jos jää odottelemaan sitä täydellistä hetkeä nousta yleisön eteen (olipa se sitten ihkaoikea katsomo, tai vaikkapa vaan virtuaalinen sellainen - uusista urasuunnitelmista tms. nyt puhumattakaan), niin siinä tulee myös ohimennen uhranneeksi ainutkertaisia mahdollisuuksia, jotka eivät ehkä ikinä toistu. Puhumattakaan siitä, että samalla tulee kääntäneeksi selkänsä myös itselleen: niille taidoille ja tavoille, joissa nimenomaan minä olen poikkeuksellisen lahjakas.

Jännä ilmiö silti. Lukion ensimmäisellä mikään (ei mikään) ollut kauheampaa kuin mennä koko luokan eteen pitämään äidinkielen tunnilla kirjareferaattia. Oikeasti - kämmenet hikoaa edelleen, ja maha täyttyy oksennuksesta, kun muistelee noita aikoja, ja niitä tunnelmia. Yleisön edessä laulaminen aiheuttaa allekirjoittaneessa edelleen samankaltaista paniikkia, vaikka ihan todistetusti satunnaisesti olen nuotissa pysynytkin.  

Tässä olen ja tehoan, sanoo viisas äitini. Lainauksen takana teatterissa elämäntyönsä tehnyt näyttelijä. Ehkä mun pitäisi vaan kerätä kaikki rohkeudenrippeeni ja selvittää, voiko täällä pohjolassa opiskella esimerkiksi standuppia missään. Siinäpä nimittäin olisi haastetta: nousta mikrofonin varteen nimenomaan naurattamista varten - ei niin, että hysteeriset hihitykset ovat muka-asiallisten erittäin asiapitoisten luentojeni sivuvaikutuksia.

Pitäisköhän tässä alkaa kerätä ensi marraskuuta silmälläpitäen taas 35 Aikaansaatavaa Asiaa ennen 35 ikävuotta -bucketlistiä? Viisi vuotta sittenhän suoriuduin itse asiassa ihan hyvin melko lailla loistokkaasti! Pitääkin kaivella se to-do -lista jostain. Ja ehkä miettiä asiaa vielä hetki.**

**) Älkää siis tehkö, kuten minä teen. Vaan niin kuin minä sanon! Hohoo.

13. tammikuuta 2013

Identiteettikriisiä, taas

Blogi-identiteettiäni olen tässä viime päivinä miettinyt. Tai lähinnä sitä, millä äänellä -ja pieteetillä- näitä hajatelmiani eetteriin lauon. Olen aina ollut suhteellisen tarkka siitä, ettei mitään netissä sanomaani voida käyttää minua vastaan tulkita täysin vastoin ajatuksiani tarkoitustani, aiemman työni luonteen takia lähinnä. **

Toisekseen tunnen tämän blogin molemmat lukijat todennäköisesti erittäin hyvin, mistä johtuen omista syvimmistä tunnoistani kovin rehellisesti kertominen tuntuu ehkä semisti työläältä. Tai ainakin oudolta: en nimittäin edes parhaimmille ystävillenikään kovin usein ikinä hurjan syvällisesti omista asioistani avaudu. Muiden kyllä. Eli sieluni syöverten lataaminen intternetin ihmeelliseen maailmaan, vaikken samoista asioista muistaakseni käsittääkseni juttele edes tuhannen promillen laitamyötäisessä, tuntuisi ehken hieman epäreilulta. Tai ainakin vähän erikoiselta.

Toisaalta, ne blogit, joista eniten pidän - ja joiden pariin päivittäin palaan - ovat nimenomaan brutaalin rehellisiä. Tai ainakin vaikuttavat siltä. Ne huutonaurattavat, ja itkettävät. Molempia tasapuolisesti. Eivätkä ainakaan ole merkityksettömiä. [Toisaalta ne ovat myös itselleni täysin tuntemattomien ihmisten kirjoittamia - eli en tietäisi, vaikka tarinat tai niiden takana olevat Persoonat eivät tosia olisikaan.] Mutta jotakin kutkuttavaa on erilaisten ihmisten mielenmaailmaan tutustumisessa, heidän epävarmuuksiensa ja epätäydellisyyksiensä todistamisessa. Ja ne satunnaiset suurenmoiset onnistumiset - ilahduttavat tuntemattomampaakin, oikeasti!

En myöskään edelleenkään ole ihan varma, pitäisikö näiden horinoideni fokus olla jossain tietyssä asiassa. Muussakin kun mun elämässäni siis. Useimmiten yhteen tiettyyn osa-alueeseen (asiassa kuin asiassa) keskittyminen kun parantaa lopputulosta kilometritolkulla. Havaintoja arkielämästä vanhassa kotikaupungissa? Pienten tätimurusten kasvun ja kohinan kuuntelua? Uuteen ammattiin valmistautumista, ja aiemmasta elämästä luopumista? Ammattikeittiössä tolskaamisen parhaista gordonramsay-hetkistä? Kyynisen kolmevitosen vanhanpiian sinkun nuoren naisen tuskailua ohikiitävästä elämästä? Mitä tänään syötäisiin -tyylistä arkiruokareseptiikkaa koteihin ja kyliin? All of the above?

Vuokra-asunnossa kuppaavan ja bussikortin omistavan [joka tosin toimii myös pääsylippuna uimahalliin. For rrreallzz!] kokkiharkkarin arkipäivä ei nimittäin oikeastikaan ole kovin hohdokasta (trust me on this one!), vaikka se hilpeällä tavalla eroaakin aiemmasta elämästäni tietokoneen näppiksen ja erinäisten toimistopalavereiden välissä.

Aaaaack. 

Sas sääki nyt kuule jottain. Tuossa sivupalkissa on äänestys. Ja alle saa kommentoida. Miksi käytät työnantajasi aikaa täällä, excelin hakkaamisen sijaan? Mikä ylipäätään vetoaa ja saa palaamaan lempiblogisi pariin? Onko sulla edes sellaista: lempiblogia? Miksi on? Entä miksei? Ja oletko aiiiivan varma, ettet haluaisi? Ja jos siis on joku asia, mistä ehdottomasti haluaisit kuulla enemmän, niin saa ihan vapautuneesti kertoa. Tai jos tiedät jo mm. kaiken mm. kaikesta, niin sittenhän kannattanee vaikka vetäytyä sen parjatun tabloid-hesarin pariin.*** [Tosin sanomalehden rapisuttelu toimistossa näyttää työnantajan silmissä semisti epäilyttävämmältä kuin hohkaavan näyttöpäätteen edessä tarmokkaasti klikkailu ja nyökytteleminen. Just saying.]

**) Ihmettelen myös syvästi kansalaisten nykyisiä FB-asetuksia, jotka kaikesta mediamouhusta huolimatta on useimmilla edelleen päin persiitä. Newsfeedini on päivittäin pullollaan ventovieraiden ihmisten (eli ystävieni ystävien) kuvia heidän viimeisimmästä kokeilusta otsatukan/lapsenteon/kutomisen/leivonnan/talonrakennuksen/savenvalannan saralla. Oikeasti. C'mon. Mä en todellakaan koe olevani niin yhteisöllinen, että ylipäätään haluaisin kaiken kansan näkevän hipstamatic-kermakakkuvirityksiäni - tai edes kuvittelisin kenenkään muun kuin meikäläisen olevan niistä kiinnostuneita. Mikä johtaakin jännittävään paradoksiin: mitä helvettiä mä sitten kuvittelen täällä blogosfäärissä mekkaloivani...? Aaaaack. Toisenkin kerran.

***) Kävi ilmi, etten mä ollut lukenut uuden lehden käyttöohjetta, kun siis kuvittelin koko aviisin päättyvän siihen A-osan loppuun. Hui ja hai: sehän pitää siis McGyver-henkeen purkaa ensin osiin koko lehti, jotta sitten pääsee nauttimaan miniuutisista siinä oikeassa järjestyksessä. Jännä jännänen. Ihminen todella on oppivainen eläin!

11. tammikuuta 2013

Muutosvastarintaa

Olen tilannut Hesaria aina siitä saakka, kun muutin muualle opiskelemaan. Tai no, rehellisyyden nimissä tilaajana olen kyllä toiminut itse - mutta laskujen maksu on onnekkaasti suunnilleen aina ollut ulkoistettuna jollekin toiselle. [Downshiftaamisen alun myötä Hesarin lasku (vuokran lisäksi - muutin Sörnäisistä 600 kilometriä pohjoisempaan) oli itse asiassa ainoa, joka laski samassa suhteessa tulojen kanssa. Ystävällinen asiakaspalvelija muutti tilaukseni opiskelijamuotoon, sen kummemmin mukisematta.]

Nykyään yleisen ekologisuuden (ja laiskuuden -- paperikeräykseen menee muutenkin niin järjettömästi tavaraa) vuoksi tilaan paperilehteä enää viikonloppuisin. Mikä on itse asiassa ollut ihan supertoimiva järjestely - kun noin 12-vuotiaiden Kalliossa asuvien toimittajien pilaama NYT-liite ja oiva Kuukautisliite kuitenkin kuuluvat tuohonkin tilausjärjestelyyn.

Ja tällä lyhyttäkin lyhyemmällä aasinsillalla päästään siis siihen, että sain uudistetun tabloid-kokoisen Hesarin ensimmäistä kertaa käteeni vasta tänään. Voi sitä hämmennystä.

Mä ilmeisesti kuulun sitten kuitenkin muutosvastarintaliikkeeseen, vaikka toisin luulin. Uutta Hesaria lukiessa ei ollut lavat tai olkapäät koetuksella, eikä eri osat turhauttavasti rutisseet lattialle. Suunnilleen yhdellä vilkaisulla sai käsityksen kunkin aukeaman artikkeleista, eikä lukuhommiin keittiön pöydälle ollut enää ollenkaan ikävä.

Mutta silti. Fiilis oli läpilukemisen jälkeen semisti halju - lehti lähestulkoon loppui kesken. Enkä oikein saanut kiinni siitä, että olinko lukemassa aikakauslehteä, iltapäivälehden viikkoliitettä vai oikeaa sanomalehteä. Lisäksi lopusta puuttuneet televisio-ohjelmat hämmensivät entisestään lukijaa: puuttuuko multa nyt se D-osa, vai mitä helvettiä täällä tapahtuu..

Tottuuhan sitä monenlaiseen muutokseen ihmiset, niin myös varmasti tähänkin. Jotenkin vaan jäi sellainen fiilis, että tekstarisukupolvea silmälläpitäenkö tätä uudistusta tehtiin: napsautetaan kivasti löysät pois sekä paperista että itse uutisjutuista. Riittää kansalle vähempikin sisältö, ja lyhyemmät jutut. Etenkin, kun säilytetään kuitenkin se olennaisin sarjakuvat -ja hinta!- entisellään.

[Ja joo: kehitys kehittyy. Oikeassa olet. Paljon kätevämpi on esimerkiksi soittaa lempibiisejä Spotifystä kuin kelata lyijykynällä c-kasettia eessuntaas, siihen oikeaan kohtaan. Toivottavasti tää tabloiduudistus tuo mukanaan uutta sisältöä ja paljon positiivista - eikä ole vain muutosta muutoksen tähden. Sitä tässä maailmassa on mielestäni jo tällaisenaankin ihan tarpeeksi.]

9. tammikuuta 2013

Nälänhätä Samarassa

Tänään hymyilytti päivän lööpit. Satojen suomalaisten unelmaloma Phuketissa oli päättynyt infernaaliseen raivoon ja tykyttävään otsasuoneen - lomalentokoneenperkele kun oli pyytämättä ja yllätyksenä ottanut ja kehdannut mennä rikki. Huolimatta kyydissä olleista erittäin tärkeistä matkalaisista. Ja vieläpä Venäjän ilmatilassa. Mikä huutava vääryys! Vääryyttä koettiin myös onnistuneesti maankamaralle päätyneen hätälaskun seurauksena: loppiaisiltana ei ollutkaan jätetty sijaa kylän (no, joo, miljoonakaupungin) majataloihin mahdollisia taivaalta kopsahtavia suomalaisturisteja silmälläpitäen, vaan epäkohteliaasti oli täytetty ne ääriään myöten paikallisilla asukkailla. Eikä sitten lomalennon (kohtuullisen pitkään jo työskennellyt) miehistökään ollut polkaissut ruokatarjoilua, viisumipistettä, rahanvaihtoa tahi muuta viihdytystä lentokentällä käyntiin. Kuten ilmeisesti olisi pitänyt...?

Siellä oli sitten Unelmien Thaimaan-lomalla rentoutuneet perkeleen rikkaat gyllenbergit maailmanjohtajat lapsineen, varakkaista vakavaraisista eläkeläisistä tai ruskettuneista työssäkäyvistä perheenäideistä nyt puhumattakaan joutuneet ihan sitten 15 tuntia selviytymään. Lattialla. Lentokentällä. Jossain Venäjällä. Eikä kukaan finnmatkalaisista tai UM:n konsuliosastolta ollut kiitänyt paikalle. Suomeksi asioista kertomaan - partaansa  kotisohvallaan varmaan vaan naureskelivat, eivätkä tippaakaan välittäneet kauniaislaisten kermaperseiden viattomien matkustavaisten raivosta ja kriisistä. Koska kyllähän välittömästi olisi tuollaisessa tilanteessa oltava Finnairin evakuointikone matkalla pelastusretkelle - vuorokaudenajasta viis. Onhan niitä ennenkin lähetelty, veronmaksajien rahoilla. Ja kyllä pitää tietoa saada suomeksi, välittömästi. Mielellään joltain johtajalta, eikä miltään kesäharkkareilta.

[Ja sittenkin, kun avustuslähetys kaukaa Britanniasta saapui näiden kärsimysten keskellä kieriskelevien ihmisraukkojen pariin, niin ruoka-apuna oli -for goodness sake- jotain venäläistä lihapataa. Ewwwwww. Ja en syö! Kyllä pitää olla joko pottumuusia ja jauhelihakastiketta tai sitten Tom Kha Gaita, niinku Phuketissa.]

Kyllä on siinä unelmat ymmärrettävästi murskana, ja kaikella kansalla paha meeli, kun lomalento Seutulaan seuraavan vuorokauden (edelleen, huikeat 15 tuntia tämä veretseisauttava katastrofi ja nälänhätä kokonaisuudessaan kesti!) puolella kopsahti. Naama norsunv*tulla piti palautetta raivokkaasti televisiokameroille antaman. Erityisesti aiheutuneesta mielipahasta tarjottu korvaus (10% matkan hinnasta) aiheutti ilmeisesti vain ja ainoastaan lisää mielipahaa. Kyllä on kylmällä lattialla maattu, koko yö. Peittona vaan sellainen lentokonehuopa. Eikä sitä kyllä peitoksi edes voi sanoa. Kukaan ei soita, ei faksaa eikä lihapullia nenän eteen kanna. Ihan joutuu nälkää näkemään, ja kylmässä värjöttelemään ja loppuelämän Samarassa viettämistä pelkäämään. Ja pahaa venäläistä ruokaa syömään. Korvausta tulee saaman, ja paljon. Tsiljaardeja!

Mä en jukolaare vaan tajua! Onhan se nyt oikeasti turhauttavaa, jos lentokoneessa palaa merkkivalo - ja tästä syystä pakkasen ja rännän keskelle kotiinpääsy viivästyy ihan jopa seuraavaan päivään saakka, kun pitää laskeutua jonnekin jumalan selän taakse. Jotenkin itse ehken ajattelisi, että kivempi on korjata vikaa jalat tukevasti maan pinnalla - vaikka sitten pitäisikin yöpyä jossain muualla kuin omassa sängyssä se yksi yö. Ja monessako suomalaiskaupungissa pidetään vuoden ympäri 300 hotellipaikkaa varulta valmiudessa - tai varastoidaan lentokentille eri kermaperseille kansallisuuksille soveltuvia monenlaisia hätäruoka-annoksia tai ilmapatjoja samoja määriä? Järki käteen, pliis.

Tää jotenkin elävästi muistuttaa mua asiakaspalvelusta entisessä elämässäni. Työpuhelimen soidessa ei koskaan tiennyt, mistä tänään huudettaisiin - mutta lempikeskusteluni kuuluu edelleen suunnilleen näin.

[Intro: nuorison edustaja lensi yksinään elokuussa USA:han. Konetta piti vaihtaa kerran Saksassa ja kerran USA:ssa. Olin hänen ja isänsä kanssa lentokentällä samana aamuna klo 05 - ja kävin maahansaapumisproseduurin, täytettävät lippulaput jne nuorisolaisen kanssa noin 400 kertaa suusanallisesti läpi. Toim. huom.: Tyyppi oli myös pakannut käsimatkatavaroihinsa 4 erilaista pipoa - mutta passi viisumeineen olisi jäänyt keittiön pöydälle, mikäli iskä sitä ei siitä olisi juuri ennen autoon nousua mukaansa napannut.]

Klo 21:45 Sörnäisissä, allekirjoittaneen oma puhelin soi. Sama iskä, joka oli vielä 16h aiemmin ollut erittäin fiksu ja rakentavalla asenteella liikenteessä, huutaa raivoissaan, hengittämättä:

Iskä: "Minkälainen paska firma te oikein olette, kun mikään ei toimi kuten pitäisi. Mikään. Mitkään lupaukset eivät pidä, alaikäisiä lähetellään ympäri maailmaa yksinään. Paska firma. Tästä kuulkaa kuuluu vielä perästä - minä kirjoitan tästä lehteen! Siellä se lapsiraukka nyt yksinään on lentokentällä Ameriikassa, eikä kukaan auta sitä tai kerro mitään ja sen pitää soittaa äidilleen Suomeen kunsilläeioleedeskynäääääeikäniitälomakkeitavoitäyttääILMANKYNÄÄ!! (viimeinen erityisen painokkaasti huutaen). Vastuutonta käytöstä! Paska lafka! Tästä kuulette vielä!!"

Allekirjoittanut selvittää 401. kerran jo aamulla puhutut asiat, pyytää nuorisoa soittamaan itse (kuten aiemmin sovittu) Amerikan-edustajien ilmaisnumeroon, jotta osaavat hänet nyyhkivänä ja kynättömänä oikean tolpan vierestä hakea. Iskä raivoaa allekirjoittaneelle edustamansa firman paskuudesta vielä hetken - on aloittamassa kuulemma välittömästi lehtijutun kirjoittamisen. [Mikä jälkikäteen myös vähän huvitti. Tyyppi kun oli televisiossa töissä.. *wink*]

Klo 22:05. Iskä soittaa uudelleen, edelleen allekirjoittaneen omaan numeroon. Huomattavasti rauhoittuneena.

Iskä: "Niin, no, piti nyt vielä soittaa, että siellä onkin kaikki jo ihan hyvin. Vastaanottajat odottivat sovitussa paikassa, ja nyt on jo kokistakin lasissa ja kynä povitaskussa. Että ei tässä mitään - kun se vaan ei soittelisi enää sille akalle näissä asioissa.." (akka= lapsen äiti, iskämiehen ex, toim. huom.)

Että ei ole helppoa parempiosaisten ihmisten maailmankuvan laajentaminenkaan. Ei samaralaisille, ei lentskarin kapteenille, ei matkaoppaille - eikä meille kanssaihmisille.

6. tammikuuta 2013

Hei kuu-ukko

Pappani kuoli marraskuussa. 84-vuotiaana, pitkän ja hyvän elämän eläneenä. Tähän ikään mennessä on jo vuosia tullut siunailtua kuinka onnekkaana voi itseään pitää, kun jouluaaton hautausmaavierailulla kynttilöitä on sytytetty 'vain' isoisovanhempieni muistolle. Niinpä tuli muutos siihenkin, ensimmäistä kertaa tänä vuonna hiljennyimme muistamaan viisasta mersumiestä, suvun vanhinta, meidän ikihonkaamme.

Pappa sairastui yllättäen, mutta tyylilleen uskollisena taisteli elämästään hyvän tovin. Ehdimme kiittää eletystä elämästä, hänen antamastaan miehen (ja isän!) mallista, silittää poskesta - ja toivottaa papalle kauniita unia. Itse asiassa useammin kuin kerran, niin käsittämätön oli papan halu vielä takaisin tähän maailmaan.

Suru-uutista osattiin kuitenkin odottaa. Ikävästä oli puhuttu, ja pahimpaan valmistauduttu - kyseessä on kuitenkin suvun vanhin mies. Jollakin tapaa järjestys on kuitenkin 'oikea' - eihän meistä kukaan voi täällä määräänsä pidempään aikaa viettää.

Luopuminen, lohduttomuus ja kuoleman lopullisuus on pikku hiljaa avautunut meille kaikille. Olen surrut omaa kuolevaisuuttani, itkeä pillittänyt sitä, kuinka me kaikki (oletettavasti) joudumme hautaamaan omat vanhempamme joskus. Nyyhkinyt tuntemattomien ihmisten kuolinilmoituksia - jollekin, jossain se aamun lehden muutama palstamillimetri kun on ihan hirvittävän suuri ja henkilökohtainen menetys. Se suurin mahdollinen.

Tämän elämän toistaiseksi liikuttavimpiin hetkiin kuuluu kuitenkin isäni ajama pitkä musta mersu, jossa liehui lippu konepellillä. Hautaustoimiston ystävälliset pojat (lukiokavereita) suostuivat pyyntöömme; iskä sai tarjota omalle isälleen vielä sen viimeisen kyydin siunauskappeliin. Ele oli äärimmäisen koskettava, ja pappa olisi sitä todella arvostanut. Todella.

Nelivuotiaan tätilapsen kanssa isopapan kuolemisasiaa tänään taas sivuttiin. Ja oikeastaan murumies oli mielessään kehitellyt erinomaisen lohduttavan tarinan siitä, mihin me kuoltuamme päädytään. Nelivuotiaalle taivas on ilmeisen abstrakti käsite - hän siis ajattelee papan menneen kuuhun. Of all places. [Se, miten pappa on kuoltuaan sairaalasta kuuhun asti päässyt, on ihan eri tarina. Jolla ei vielä ole oikein järkevää selitystä.] Mutta silti - kerrassaan valloittava ajatus. Ja kuinka komeaa papan olisikaan tietää, että pikku-ukkelit pitävät häntä lähestulkoon astronauttina, lopun ikäänsä.

Tänään vilkutan siis verhon raosta kurkkivalle kuulle - ja papalle siellä jossain. Kuussa tai muualla. Ja kadehdin samalla lapsen mielikuvituksen rehellisyyttä ja rikkautta. Missäköhän vaiheessa se meiltä katoaa?

** Ja loppuun poliittisesti täysin epäkorrekti kommentti. Sukulaisten kannattanee lopettaa lukeminen tähän ettei tule paha meeli.

Noin.


Tilastollisesti laskettuna seuraavien vuosien (1-5 olisi veikkaus, mutta mistä näistä nyt tietää) tulee vastaavankaltainen isovanhemman menetys toistumaan kohdallani vielä noin kolme kertaa. Koska olen ihmishirviö, niin mietitytti tuossa taannoin se, että päteeköhän tässä sama ilmiö kuin monilapsisen perheen arjessa - suhteessa esimerkiksi esikoisen ja kuopuksen valokuva-albumeihin, lapsikirjaan tai muuhun neuroottiseen huolenpitoon.. Suvun ensimmäisissä hautajaisissa kun oli pitopalvelua ja ammattilaisvalokuvaajaa, pöytäkoristusta ja valokuvaesitystä - melkoisesta saattoväestä puhumattakaan. Kuvat koottiin samettiseen kansioon, ja joulun ajan kirjahyllyssä paloi kynttilä papan kuvan vieressä. Noinkohan neljännen kohdalla pieteetti on yhä sama, vai copy-pastetaanko ohjelma, virret, ruokalista jne 'edellisistä' - ja kuva-albumeja ei jakseta välttämättä enää edes koota..? Samat punanaamathan niissä kuitenkin itkuaan pidättävät.

5. tammikuuta 2013

Oleskeluyhteiskunnasta, päivää!

Ollaan erään toimistotärkeiden parista duunarielämään myös suuntaavan ystävän kanssa juteltu koko lailla päivittäin  todella usein  aika paljon tästä oi-niin-trendikkäästä downshiftaajan elämäntyylistä.

Akkainlehdistä kun on jo vuosikausia saanut lukea virkeiden kolmevitosten, oravanpyörän ja uraohjustelun ulkopuolelle jättäytyneiden ellenjokikunnasten haastatteluja, joissa he kirkkain silmin kertovat uuden elämän ihanuudesta, maailmankaikkeuden hidastumisesta, 80 työtunnin viikkotahdin merkityksettömyydestä sekä ylipäätään maallemuuton sietämättömästä keveydestä. On omenapuuta ja sahapukkia ja lampaita laiduntamassa takapihan nurmikenttää. Ja antiikinaikaista remontoitavaa kyläkoulua/asemarakennusta/kerrostalokolhoosia, joiden pinnoilla näkee sen oman käden jäljen. Ihan erilaista on, kuin jos vaan päivät pitkät päätteen ääressä exceliä hakkaisi ja puhelimeen vastaisi.

Juu-u, kuulkaa.

Vaihtoehtoisesti downshiftaavan kolmevitosen elämästä voisi kertoa myös seuraavat tosiasiat (tämä siis kaikille uranvaihtoa aikuisiällä suunnitteleville absoluuttiseksi totuudeksi  seinätauluksi  pureskeltavaksi):

1. Elämä on ihanan kallista. Todella. Entisenä järjestötyöläisenä ei palkka ole koskaan päätä huimannut, mutta 70% kuukausipalkasta on oikeasti vaan 70% kuukausipalkasta. Eli menoja pitäisi pystyä samassa suhteessa myös pienentämään. [Tätä ei auta esimerkiksi investointi ym. vanhoihin kiinteistöihin, haaveilu matkustelusta, eivätkä erityisestikään visiitit entiseen elämään kuuluvien, edelleen siinä uraoravanpyörässä mekkaloivien ja ihan oikeata palkkaa nostavien ystävien luokse.**] Siinäpä sitä sitten miettii luottokunnan laskujen, mätkyjen ja kirjaston setien lähettämien uhkavaatimusten äärellä, että mistä jeesuksesta raha kaikki tähän elämiseen taas löytyy. [Aina on löytynyt. Mikä on kyllä kovin epäilyttävää, minustakin. Mutta uusista vaatteista, sisustuselementeistä tai viikottaisista sushilounaista on ihan turha haaveilla. Tulee vaan paha mieli.]

2. Firman piikki on löytänyt ihan uuden merkityksen. Enää ei heilutella businesseurocardia yön pikkutunneilla tai lentokenttätakseissa. Vaan ihan rehellisesti kuljetaan koti-kotona avojaloin (sisällä, hullut - täällä on pakkasta!), kammataan tukkaa näytösluontoisesti silmille ja huokaillaan kuuluvasti Lidlin kiiltävän kuvaston äärellä. Tuolla olisi nuo kyljyksetkin nyt taas tarjouksessa... Ja sitten vaatimattoman kiitollisesti, ja muka-pitkin hampain suostutaan äidin tarjoamaan kampaajakeikkaan, sukkaostosreissulle tahi lounasexculle paikalliseen soittoruokalaan. Downshiftaaminen kysyy ennen kaikkea nöyryyttä, ja jatkuvaa valmiutta olla kiitollinen sukulaisten ohikiitävistä tarjouksista esimerkiksi ilmaiseen päiväkahviin tai kiiltävään kynttilänjalkaan.***

3. Kolmevitosena ammattia vaihtava saatetaan ulkomaailman silmissä kokea kohtuullisen erikoisena elämäntapainkkarina, joka ei peterpanimaiseen tyyliin vaan halua maksaa veroja  kantaa vastuuta  kasvaa isoksi. Vaihtoehtoisesti saatetaan kuvitella, että alanvaihtoon on innostanut ensisijaisesti vain ja ainoastaan nämä alati trendikkäät tositeeveeohjelmat (Määstötseefit ja Polliisit ja mitänäitänyton). Siksipä on hyvä kehitellä joku uskottava, ja omaan suuhun sopiva peitetarina elämän suunnan muuttamiselle - joku joka ei kuulosta turhan sinisilmäiseltä  fanaattiselta  kornilta  erikoiselta esim. alalla jo vuosikymmeniä toimineen konkarin korviin. 'Joo, kato, mä jotenkin niinku nautin siitä, että ihmiset saa hyvää ruokaa ravintolassa, ja muutenkin mun mielestä tällä palvelualalla olis täällä perätontunpers*essä paljon opittavaa just meikäläiseltä.'

 4. Meitä on melko moneen junaan täällä. Ihmisarvo, tehdyn työn arvokkuus, merkityksellisyys ja ihmisen sydämen sivistys ei missään nimessä riipu akateemisesta loppututkinnosta, veroprosentista tai siitä ollaanko töissä uniformuissa vai jakkupuvuissa. Mä olen itse akateemisen perheen esikoinen, käynyt kaupungin huippulukion, opiskellut yliopistossa kauppatieteitä, asunut Yhdysvalloissa lähes kolme vuotta -- ja parhaillaan kirjoilla kaupungin entisessä emäntäkoulussa. Keittiömaailmassa olen (kauniistikin sanoen) jo ainakin vartin kärjestä: itseäni huomattavasti nuoremmat, ja valovuosia lahjakkaammat ammattilaiset ovat olleet alalla jo vuosikausia -- ja ikäiseni hahmot ovat useimmiten esimiesasemassa, vuosikymmenen työuran jälkeen. 'Kilpailen' harkkapaikoista (sekä keväällä myös työpaikoista) harvoja amisviiksiä kasvattavien  sätkiä käärivien juuri täysi-ikään päässeiden jusupettereiden kanssa. Enkä ole koskaan aiemmin tullut esimiesteni toimesta kohdelluksi näin arvokkaasti: harkkaria on osattu lempeästi vittuillen kannustaa, ja ilolla oppia jakaa. Saamani palaute on ollut suoraa, asioista on osattu puhua niiden oikeilla nimillä - eikä pitkänkään päivän jälkeen ole vielä koskaan tullut mentyä kotiin pahalla tuulella tai ahdistuneena. Mikä on ollut täysin uutta, kaikkien näiden työvuosien jälkeen. Todella!

Summa summarum: päivääkään en ole suunnanmuutosta katunut. Päinvastoin! Mutta harkintaa voisi olla hyvä käyttää, ja asioita hieman nokkaansa pidemmällä pohtia. Ennen kuin esimerkiksi surffaa osoitteeseen koulutusrahasto.fi ja tyrkkää opintovapaahakemuksen menemään...


**) Jostain syystä vanhojen ystävien kanssa tuusatessa termit köyhä ja kipeä ei edelleenkään kuulu meikäläisen sanavarastoon. Sen sijaan 'tän geeteen kanssa ssssopii hirveeeeen hyvin toi fischu' on valitettavan usein ainakin allekirjoittaneen suusta kuultu totuus. Käsittämättömän kallis sellainen.

***) Ollaan myös molemmat onnistuneesti ulkoistettu lomamatka Firmalle. Itse tosin lähden viikoksi Gardajärven lämpöön ensisijaisesti ruuanlaittajan roolissa (Aglio & olio on jo aikaa sitten hankittu, nou worries!), mutta silti. Italiaan! Lentokoneella! Tax Free! 4 minimiestä ja uima-altaat! Aaaack!

4. tammikuuta 2013

Pari sanaa muutosta

Olen blogannut entisestä elämästäni pitkästi yli viisi vuotta. Välillä enemmän, toisinaan vähemmän. Useimmiten kuitenkin hajatelmieni järkevyyttä ja merkityksellisyyttä kyseenalaistaen: mitä väliä yhden meikämannen riipustuksilla tästä todellisuudesta ihan oikeasti muka on? Pitäisi vaan soitella ystäville enemmän, ja stalkata niitä netissä vähemmän.

[Näitä somettumisen (mikä jeesuksen termi tuokaan nyt taas on) mukanaantuomia lieveilmiöitä: ei tarvitse kysellä kenenkään kuulumisia muka-rasittavien puhelinkeskusteluiden aikana, kun voi tuudittautua siihen uskoon, että pelkästään Naamakirjassa kerrotun perusteella pysyy ajantasalla siitä, missä mennään. Ja silti väitän, että lähestulkoon kerran kuukaudessa putkahtaa newsfeediin kuva uudesta, kurttuisesta maailmalaisesta, jonka joku ystävistäni (hoo, siinäpä toinen termi, joka somettumisen aika on myös tuhonnut läpikotaisin -- mää ja mun 350 lähintä ystäväänipä hyvinkin) on hautonut maailmaan. Täysin tietämättäni.]

Asiaan. Bloggaukselleni oli oikeasti tilaa ja tarvetta ollessani työkomennuksella Yhdysvalloissa: tuolloin oli kivaa ja kätevää, että tuttavat ja kylänmiehet saivat jakaa kokemuksiani lähes reaaliajassa - ja jonkinlainen yhteys tuon kovinkin poikkeuksellisen elämänjaksoni aikana säilyi tänne pohjolan perukoillekin. Toki kritiikkinä voitaneen edelleen pitää sitä, että bloggaajan kyllä voi kuvitella ja olettaa raportoivan mm. omien varpaankynsiensä kasvusta ja värityksestä, mutta ulkomailla asuvan näkökulmasta tämänkaltainen viestintä oli aikanaan kovin yksipuolista..

'Mutta kun ei mulle koskaan täällä tapahdu mitään' oli ehkä se tavallisin vastaus kurmootuksilleni aiheen tiimoilta. No shit, Sherlock. Ei mullekaan tapahdu mitään. Ja silti noin kolmen ihmisen mielestä niitä mun elämäni mitääntapahtumattomuuksia oli ihan kiva lukea netissä.

Joka tapauksessa. Blogistin urani tuli luonnolliseen päätökseen Suomeen-paluuni myötä. Enää ei ollut tarpeen raportoida jenkkien edesottamuksista hallinnollisessa pääkaupungissaan. Tai meikämannen sopeutumiskäyrästä uudessa kulttuurissa. Edes allekirjoittaneen kohtalaisen yllättävä paluumuutto Helsingistä kotikonnuille (joka luonnollisesti kävi ilmi noin 99% kavereistani nimenomaan Naamakirjassa) ei poistanut blogiummetusta -- pelkäsin, etten osaa asetella sanojani elämänmuutoksesta (joka johtui ensisijaisesti itsestäni riippumattomista syistä - ja toissijaisesti hyvinkin paljon itsestäni riippuvista syistä) oikein. Siis niin, ettei kukaan läheisistäni ymmärtäisi ajatuksiani väärin -kun en niitä itsekään aina ihan ymmärrä- ja toisekseen, ettei hajanaisia hurinoitani tai mitään sanomaani voitaisi käyttää minua vastaan, ammatillisesti. Kuinka aikuismaista.

Mutta, tässä sitä ollaan. Valon vuosi 2013 tulee tuomaan mukanaan semminkin perustavanlaatuisia muutoksia [uskokaa huviksenne, molen meedio.], että ihan oman mielenterveytenikin puolesta, ja yleisen sosiaalipornon tähden on varmasti ihan kiva kirjoitella juuri niitä hajatelmiaan jonnekin ylös.

Kommentoida saa. Sekä naamatusten että täällä blogosfäärissä. Ja kiva, että juur sinä olet juur siinä, just nyt.

[Niin. Alunperin ajatuksenani oli siis selvittää muutto uuteen domainiin. Miksi ei olisi voinut jatkaa vanhassa, tutussa, helmikuusta 2006 hyvin palvelleessa vanhassa blogissa..? Vastaus on yksiselitteinen: yritän tässäkin ehkä tehdä eroa entisen ja nykyisen elämäni välillä. Minut tuntevat toki tuntevat meikämannen aina samasta vanhasta yhteydestä: 'koulukaverit' tai 'kirjapiiri' tai 'kylteriaktiivit' tai 'nuorisolaisjärjestöläiset'. Mä olen kuitenkin opettelemassa nyt myös ihan uutta minää - ja tähän hetkeen tämä muutto tuntui järjellisimmältä ratkaisulta. Suatanpa jossain välissä linkittää blogit keskenään, jos viitsin. Mutta nyt mennään näillä. Joo.]

[[Niin ja vielä disclaimer: mä olen henkilö, joka entisessä elämässään osasi (ja rakasti!) myös kirjoittaa. Näiden kahden postauksen perusteella tää blogosfääriin palaaminen on tässäkin mielessä hyvä juttu. Jumalaare, että pitää editoida pitkään ja hartaasti tätänykyä -- mun sisäinen pilkunnus*ija on selvästikin jäänyt varhaiseläkkeelle..tai se downshiftaa jossain amati koulussa.]]

3. tammikuuta 2013

Valoa, valoa!

Riittämättömyyden tunne, omien elämänvalintojen kyseenalaistaminen, turhautuminen itsestään riippumattomiin asioihin - sekä säännöllisen täydelliset ilonturskahdukset lienevät kaikkien meidän nuorten (öö..nuorehkojen..hmmm..kolmevitosten) aikuisten helmasynti.

Paluumuutostani pohjoiseen, kotikaupunkiini josta lähdin opiskelemaan vuosituhannen päätteeksi, on kulunut nyt koko lailla 15 kuukautta. Toimistotyöläisen, office-ohjelmien ja erinäisten palavereiden täyttämä elämä vaihtui kippikattiloiden sielunelämän ihmettelyyn, ja jatkuvaan uuden oppimiseen. Sekä epävarmuuden sietämiseen - kohtuullisen ärsyttävää on entisenä oman alansa asiantuntijana, ja lähes vuosikymmenen työkokemuksen jälkeen, olla koko ajan varpaillaan siitä, että mitä multa tänään oikein halutaan. Kurkun voi pilkkoa tusinalla eri tavalla, ja kastikkeitakin olisi oma vaikka vuoden jokaiselle päivälle.

Uuden vuoden, valon vuoden, lupauksiin kuuluu kohdaltani

..levollisen läsnäolon harjoittelua. Olen tässä, nyt. [Ja seuraavaksi jossain muualla. Mutta juuri nyt, juuri tässä.]

....tavoitteellisempi hyvä olo. Kerran viikossa pikku-ukon kanssa uimaan. Kahdesti viikossa yksin. Ulkoilemaan seuraksi kelpaa niin iPod kuin rakas ystäväkin. [Kunhan tämä sitkas flunssa väistyy.]

......seuraavien uraliikkujen tietoisempi suunnittelu. Kokkiharkkaus on ehtoopuolella (eli valmistuminen häämöttää), ja muutaman kuukauden kuluttua pitäisi ihan oikeasti linjata, että mihin elämä tätä täti-ihmistä seuraavaksi vie. Takaisin vakituiseen työsuhteeseen, näyttöpäätteiden ja kokousviinereiden maailmaan, siihen tutumpaan. Ja turvalliseen. Vai kohti kulinaarisia seikkailuita, ylä- ja alamäkiä. Pätkätöitä, epävarmuutta, uuden oppimista, uutta menestyksekästäkin työuraa..?

....kulttuurikerhon kuukausitapaamisista kiinnipitäminen. Ihminen tarvitsee ympärilleen pilkahduksen musiikkia, elokuvaa, huumoria - tai loiskahduksen viiniä.

..ja viimeiseksi: puhelu ystävälle jonnekin kolkkaan maailmaa, Suomea tai Oulua, ainakin kerran viikossa.

Elämältä kuitenkin saa ainoastaan sen, mitä siltä uskaltaa pyytää. Siksipä siis tämä uusi tarinatupa tälle allekirjoittaneelle. Tervetuloa mukaan.