21. helmikuuta 2013

O niin kuin Olen hyvä...

...tuntemaan isosti. Nauraa hohottamaan silmät sikkurassa ja itkeä pillittämään, niin kuin huomista ei olisi. Tasatahtia. Liikutun elokuvissa, kotisohvalla, linja-autossa, lentokentillä** - you name it. Ja hihittelen hervottomasti heti seuraavassa hetkessä, yleensä itselleni. 

...kuuntelemaan. Ja saanut äidinmaidossa kyvyn ottaa hankaliakin asioita puheeksi. [Muiden elämissä siis, en tietenkään omassani.] Olen mielestäni luotettava, hyvä ystävä - ja olemassa läheisilleni niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Minkä uskon heidän myös tietävän.

...täti. Tämä tosin täysin subjektiivinen mielipide. Mutta muutto kotikonnuille on mahdollistanut sen, että täti näkee murumiehiään useamman kerran viikossa. Viime viikon saldona mainittakoon lättykestit ja leffailtapäivä - mutta yhtä mieluusti nakotan arki-iltana lattiamiehenä duplolaatikon vieressä, tai yritän tajuta jotain fudiskorttien ihmeellisestä maailmasta.*** Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että voisi olla täysin rajaton ja muksujen ehdoilla toimiva Nasse-täti - joka ei siis komenna olemaan kunnolla, kiellä syömästä jääpuikkoja tai ole muuten Aikuinen, joka jatkuvasti puuttuu nakeroiden hömelyyteen. [Toisaalta, en ole ihan varma haluaisinko kuitenkaan edes olla sellainen.. kun kyllähän sitä mini-ihmisilläkin pitää joku roti olla.]

...huolehtimaan ihan yltiöpäisesti, mm. kaikesta. Se on kenties meillä esikoisilla veressä, että koko ajan voi huolehtia jostakin. Joko asiasta, tai ihmisistä. Lähinnä kuitenkin sellaisista asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa. Esimerkkinä taannoinen 30-vuotissyntymäpäiväni jokunen vuosi sitten, jota olin viettämässä New Yorkissa asti. Olin illalla hotellissa nukkumaan mennessäni täysin vakuuttunut siitä, että toiselle siskoistani (tai hänen pojilleen) on sattunut jotain vakavaa, mistä johtuen sisko oli sairaalassa - ja täten unohtanut laittaa synttäriviestin eräälle allekirjoittaneelle. Hyvä, etten bookannut lentolippuja koti-Suomeen samoin tein -- kunnes sitten pääsin takaisin kotiini, ja löysin eteismatolta onnittelukortin.. Hohoo.

...innostamaan ja inspiroimaan ihmisiä. Omalla esimerkilläni, tai vaan oudoilla jutuillani. Tätä teinkin edellisessä elämässäni työkseni, kaiken muun ohella - nykyään ehkä vähän vähemmän. Mutta kun syksyllä 2011 piti muutoksen kynnyksellä miettiä asioita, missä olen hyvä niin silloinen työni oli toinen intohimoistani, ja hyvyyden kohteistani, toisen ollessa...

...ruuanlaitto. Olen kokkaillut enenevissä määrin vasta 25 vuotta - ja nyt uhkaavasti näyttää siltä, että olen saamassa toisesta suuresta intohimostani itselleni myös ammatin. Kuten elämässä yleisemminkin, myös ammattikeittiössä on meikäläisellä edelleen melkoisesti opittavaa. [Ja kuten aiemminkin on tullut todettua, niin melko lailla vartti kärjestä tässä iässä keittiömaailmaan siirryttäessä ollaan jo myöhässä.] Mutta, but. Kohdalleni on osunut (so far) aivan julmetun lahjakkaita kokkeja ja keittiömestareita, jotka ovat tietoaan ja taitoaan kanssani mieluusti jakaneet - ja edelleen vaikuttaa kovasti siltä, että päätös suunnanmuutoksesta on ollut erinomaisen oikea. Että ei tässä vielä ihan Top Chef -kamaa olla (todella, ei lähelläkään!!), mutta ihan syötävää kookos-inkivääripossua sitä eilenkin tuli 300 hengelle tehtyä - vaikka talon reseptiikasta olikin lähinnä haittaa.****

...juuri tälläisena. Noin kaksi kertaa kolmesta. Tässä olisi kyllä ihan hurjasti vielä opeteltavaa.

**) Olen onnistunut kehittelemään itselleni  varsin miehekkään lähtemisallergian, mikä aiheuttaa punaisia silmiä ja hallitsematonta tyrskintää erinäisissä lähtemisiin ja heippaheippoihin liittyvissä tilanteissa. Tähän liittyen pystyn hyvin harvoin käymään lentokentällä liikuttumatta - ventovieraidenkin hyvästit ja tunteikkaat jälleennäkemiset saa monesti palan kurkkuun. 

***) Eilisen kahvilareissun absoluuttisen hauskin hetki koettiin, kun eräs melkein-kaksivuotias halusi katsoa iLuurista videota serkkupojastaan. Samaan aparaattiin oli tallentunut myös saman tyypin noin 5 sekuntia kestävä versio tuikituikitähtösestä, joka päättyy murumiehen napakkaan 'anna'-komentoon. Kaksivuotias siis katsoi lyhyen videon itsestään, kuuli sanan 'anna!' itsensä sanomana, toisti sittemmin ääneen 'anna!' - ja katsoi videon uudestaan. Tyyppi toisteli tätä samaa ikiliikkujan tavoin useamman minuutin, äitinsä ja erään allekirjoittaneen hihitellessä minimiehen mielenliikkeille hyvän hetken.

****) Ohjeessa käskettiin tuupata kippikattilaan 15 kiloa vihanneksia, 30 kiloa kypsää possua, 30 litraa erinäisiä nesteitä ja jokunen kasa mausteita. Näin tehtiin. Soppa maistui lähtökohtaisesti ihan karsealta kuralta -- eikä siinä auttanut harkkarin kuin ottaa maustepurkit kauniiseen käteen, ja heivata ruokaohjeet nurkkaan. Ihan vähän vaan kylmäsi, että noinkohan tuollaista määrää kastiketta ylipäätään on mahdollista pelastaa -- mutta as said, ihan hyvää siitä tuli. Enää en kuitenkaan ihmettele joidenkin joukkoruokaloiden perseenmakuisia lounassotkuja -- harvassa talossa on niin taiten tehtyä reseptiikkaa, että ohjetta kirjaimellisesti noudattamalla pääsee loistokkaaseen lopputulemaan. Ja talosta riippuen joko a) on tai b) ei ole sallittua lähteä sitten sooloilemaan makujen hakemisen kanssa... Mausteetkin kun maksaa, ja suolaprosenttiakin pitäisi mitata, ja peruspertsallekin soveltuvaa makumaailmaa päivästä toiseen toteuttaa. [Tai näin mä ainakin paskan ruuan itselleni selitän - enkä suinkaan oleta ko. paikoissa olevan täysin lahjattomia tyyppejä kapustan varressa. Totuus lienee jossain näiden kahden version välissä...?]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihana olet, mielipiteinesikin.