Ruuhkabussi haisee märälle koiralle. Ulkona piiskaava räntäsade on kastellut työmatkalaisten takit: aamuteeveen meteorologi ei taaskaan osunut oikeaan poutaa povatessaan. Tukka liimaantuu pitkin päätä, huoli taskussa olevasta musiikkilaitteesta on olemassa. Kastuiko se taas, toimiiko se vielä. Märkä menee myös varpaisiin. Vilu asettuu pian taloksi minuun.
Viimeisissä liikennevaloissa onnikka heilahtaa jyrkästi oikealle - ja me matkaajat sen mukana. Isovanhempansa mukana matkustava pieni tyttö painaa pysähtymisnappia silminnähden innokkaana. Liekö repussa on tuliaisia vastasyntyneelle sisarukselle, jota seurue on ilmiselvästi menossa tapaamaan?
Työpäivä tuntuu selässä. Hartiani painavat huolesta tonnin, ja luomien alle tuntuu pysyvästi pesiytyneen jotain lämmintä ja suolaista. Sitä samaa tuntematonta, jota siellä on tullut haudottua jo hyvän tovin.
Automaattiovet vievät kohti neonvalaistua käytävää. Askelten ääni kuulostaa jo tutulta, samoin kyltit. Hamsuröntgen vasemmalla. Synnyttäjien vastaanotto oikealla. Ja etsimäni ovi Teho 2 siitä sitten seuraavana.
Käsidesissä tuoksuu tänäänkin kaipaus, ja ikävä. Elämästäsi huolta pitävien koneiden jatkuva humina ja säännöllinen piipitys on nyt sinun äänimaailmaasi, tähän hetkeen ei kuulu enää radiouutiset eikä rapise sanomalehti.
Kerron kunnallisvaalien tuloksista. Raportoin kuulumiset Obaman vaalikampanjasta. Nuori hoitaja antaa käsipaperia ensiavuksi - yllättävän liikuttavaa tämä vaalireportterina toimiminen. Lopulta vain kuuntelen hengityskoneen tasaista puhinaa. Ehkä tunnet kuitenkin läsnäoloni, vaikken mitään ääneen saisi sanottuakaan?
Sinulta olen siniset silmäni saanut. Sanoivatkohan sinua koskaan huskyksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihana olet, mielipiteinesikin.